Yksinäisyys


Yksinäisyys on ollut viime aikoina paljon esillä ja saanut monet pohtimaan sen monipuolisia kasvoja. Mistä se johtuu ja miten siitä voisi päästä eroon? Tätä on varmasti jokainen miettinyt joko omalla kohdalla, läheisen kohdalla tai jonkun artikkelin lukemisen jälkeen.

Itselle aihe on ajankohtainen ja olen miettinyt sitä paljon kuluneen syksyn aikana. Siis sitä, että millaista on elää yksinäisyyden tunteen kanssa, ensin kieltää se ja lopulta hyväksyä ja antaa sille luvan tulla, olla totta. Ja kyllä, nimen omaan minun omaa tunnetta, sitä syvää erillisyyden tunnetta, joka on jonkinmoinen kuilu minun ympärillä. Kuilu joka erottaa minut muusta maailmasta.

Mutta enhän minä voi olla yksinäinen, minulla on laadukas ystävien verkosta, rakas lapsi, vanhemmat, veli ja paljon hyviä kavereita sekä teen töitä ihanien ihmisten kanssa. Minua ympäröi jatkuvasti iso määrä läsnäolevia, positiivisia ja rakastavia ihmisiä. Olen sosiaalinen, sanavalmis ja aktiivinen. Kaikki totta joka sana. Juurikin tuosta syystä mietin pitkään, ettei minulla ole oikeutta olla yksinäinen, se ei voi olla mahdollista. Kielsin tunteen, joka säännöllisen epäsäännöllisesti vyöryy päälle kuin hyökyaalto, vie mehut ja painaa matalaksi. Silti tiedän, että tunne on totta ja osaan myös vaikuttaa tunteeseen, päästä siitä eroon, vaihtaa sen toiseen.

Päätin kuitenkin antaa tunteelle luvan tulla, lopettaa vertailun, että jollakin toisella asiat on paljon huonommin ja siksi minulla ei olisi oikeutta tähän tunteeseen.

Päätin tutkia yksinäisyyden tunnetta vaikka arvelin sen olevan kivuliasta. Halusin löytää mitä sillä on minulle sanottavaa juuri nyt.

Lähdin miettimään rakenteita joita tunteen takana on. Perhe, se ydin yksikkö johon kuulut vaikka maailma palaisi ympärilläsi. Tajusin, että minulla semmoista ei ole. En kuulu mihinkään perheeksi kutsuttuun yksikköön johon voisin koska vaan ”kaatua” tietäen että minut otetaan kiinni. Tietäen, että olen aina vilpittömän tervetullut vierailulle.

Minulla on läheisten ystävien verkko johon sitten lopulta kaadun mikäli tarve tulee. Olen siitä erittäin kiitollinen. Se ei silti muuta tosiasiaa omasta yksinäisyydestä.

Tunteen takaa löytyi rakenne ja halu mitä olen koko aikuisikäni pyrkinyt täyttämään. Halu rakentaa oma perhe, se yksikkö mikä ottaa kiinni vaikka mitä tapahtuisi. Aikuisen ihmisen kanssa luotu yhteinen perhe, parisuhde ja rakkaus. Tajusin, etten voi olettaa jonkun toisen tulevan ja täyttävän minun pyrkimystä, tyhjää aukkoja. Tai jos näin olisi ei se olisi sitä vilpitöntä, avointa, ehdotonta rakkautta jota itse toivon. Siinä rakkaudessa ei ole ehtoja tai vaatimuksia. Mieleni ristiriita omien toiveiden edessä, hieno löydös. Löydös joka vei jälleen irtipäästämisen äärelle. Nyt olisi aika päästää irti toiveesta jota olin koko elämäni pyrkinyt täyttämään, ajatus tuntui mahdottomalta. Päätin kuitenkin kokeilla, tein harjoituksen jonka avulla päästin irti parisuhteesta joka täyttäisi tämän tarpeen ja jätin mielen sen jälkeen työstämään asiaa omaan rauhaan.

Muutama päivä harjoituksen jälkeen elämääni ilmestyi uusi ihminen ”aivan puun takaa”. Seuraavien viikkojen aikana sisälläni läikähti monta kertaa, onko nyt tämä sitä mitä luulen? Se jää nähtäväksi. Minulle tarjoutui monta mahdollisuutta kohdata omia kipupisteitä, niitä joita kuvittelin jo käsitelleeni. Voi tätä itsensä kehittämisen ja tunteiden tutkimisen kauheutta ja ihanuutta. Onneksi omasta työkalupakista löytyy harjoituksia joita voi ottaa heti käyttöön ja näin saada asiat oikeisiin suhteisiin, sekä muistaa, että kaikki ajatukset ei ole totta ja tunteilla on aina jokin viesti. Mielenkiinnolla jatkan matkaani kohti omaa ydintä.